Kuka opetti meille, että kehomme olivat korjaamisen tarpeessa?

Rakas lukija ♡

Istuin ikkunan ääressä Porvoossa ja pidin taukoa uuden kirjan kirjoittamisesta. Taivas oli sinä iltapäivänä poikkeuksellisen kaunis, vaalea, melkein läpikuultava, sellaista syyskuun valoa, joka ei vielä tiedä olevansa syksyä. Silloin luin uutisen Olivia Oraksen kuolemasta.

En tuntenut häntä ennen uutista. Mutta olen seurannut taidetta vuosia, ja muutama vuosi sitten kävin hänen äitinsä, taiteilija Johanna Oraksen, ateljeessa Punkaharjulla. Viime kesänä näin Johanna Oraksen ja Katariina Sourin yhteisnäyttelyn Loviisassa. Tieto siitä, että tuon taiteilijan nuori tytär oli kuollut, pysäytti minut tavalla, jota en heti osannut sanoittaa. Se tuntui yksinkertaisesti turhalta ja väärältä, sillä tavalla, jolla nuoren ihmisen kuolema on aina väärässä järjestyksessä.

Helsingin poliisi tutkii Oraksen kuolemaa tässä vaiheessa törkeänä kuolemantuottamuksena. Ylen MOT:n tietojen mukaan Oras menetti tajuntansa rasvaimua edeltäneen puudutuksen yhteydessä ja kuoli myöhemmin sairaalassa. Mitä tarkalleen tapahtui, on edelleen tutkittavana, ja juuri siksi tiedetyn ja vasta selvitettävän erottaminen toisistaan on nyt olennaista. Siitä ei pidä tehdä omia päätelmiä.

Julkinen keskustelu on aivan aiheellisesti kohdistunut kauneuskirurgian turvallisuuteen, valvontaan ja lainsäädäntöön. Sitä keskustelua tarvitaan, ja sen äärelle palaan tämän tekstin lopussa. Silti huomaan ajattelevani kysymystä, joka alkaa paljon ennen klinikan ovea. En kysy, miksi Olivia Oras hakeutui rasvaimuun. En tunne hänen henkilökohtaisia syitään, eikä meillä ole oikeutta kirjoittaa niitä hänen puolestaan.

Kysyn jotain suurempaa: mitä meille on tapahtunut, kun normaalit ihmiskehon piirteet alkavat tuntua asioilta, joita pitäisi korjata?

Kun kehosta tuli projekti

Kehoa on muokattu läpi ihmiskunnan historian. Olemme koristautuneet, laihduttaneet, harjoitelleet, tatuoineet, värjänneet hiuksiamme ja muuttaneet ulkonäköämme lukemattomin tavoin niin kauan kuin meistä on ollut olemassa kertomuksia. Jokin on silti muuttunut viime vuosina perustavalla tavalla. Keho ei enää ole vain se, jossa elämme. Siitä on tullut projekti, jota tarkkaillaan, kuvataan, mitataan, verrataan ja optimoidaan, usein jo kauan ennen kuin mitään varsinaista muutosta on tapahtunut. Ryppyjä voidaan alkaa ehkäistä ennen ryppyjä, leukalinjaa vahvistaa, huulia tasapainottaa ja rasvaa poistaa sieltä, missä sitä sattuu olemaan enemmän kuin kulloinenkin ihanne sallii.

Sana eheä pysäyttää minut tässä kohtaa. Eheä tarkoittaa kokonaista ja rikkoutumatonta. Ehkä meidän pitäisi kysyä paljon useammin, voiko ihmiskeho olla eheä juuri sellaisena kuin se on: ryppyineen, epäsymmetrioineen, rasvakudoksineen ja ikääntymisen merkkeineen. Eheyden vastakohta ei ole ryppy, eikä ikääntyminen tarkoita rikkoutumista.

Siksi yhdessä Olivia Oraksen julkisista kirjoituksista käyttämä ilmaus botuliinihoidosta pysäyttää: “ennaltaehkäisy on key”. Sana ennaltaehkäisy kuuluu tavallisesti terveyden kieleen. Ehkäisemme diabetesta, sydän- ja verisuonitauteja ja syöpää. Mutta mitä oikeastaan ehkäisemme, kun alamme ehkäistä nuorten kasvojen tulevaa muuttumista? Ryppyä, ikääntymistä vai tavallista ihmiskehoa?

Vuonna 2025 julkaistun systemaattisen katsauksen mukaan varhain aloitettu botuliinin käyttö saattaa vähentää tiettyjen juonteiden muodostumista, mutta näyttö on vielä hajanaista ja pitkäaikaisesta tehosta ja turvallisuudesta nuorilla, oireettomilla ihmisillä tarvitaan parempaa tutkimusta. Jo aikaisemmassa nuoria aikuisia koskevassa katsauksessa ryppyjen ehkäisy nousi yleisimmäksi ammattilaisten ilmoittamaksi syyksi, jonka vuoksi nuoret asiakkaat hakeutuivat botuliinihoitoon. Tämä kiinnostaa minua ehkä enemmän kulttuurisena kuin lääketieteellisenä ilmiönä. Jossakin vaiheessa hoidon kohteeksi ei enää tullut olemassa oleva ongelma, vaan mahdollisuus, että ongelma saattaisi joskus syntyä.

Katse, joka muuttuu omaksemme

Olisi helppoa tarkastella tätä kaikkea etäältä ja kysyä, miksi nuoret ihmiset hakeutuvat tällaisiin toimenpiteisiin. Se olisi liian helppo kysymys, sillä en minäkään elä tämän kulttuurin ulkopuolella.

Noin kymmenen vuotta sitten tarvitsin uuden gynekologin. Valitsin lääkärin, joka näytti valokuvassa iäkkäältä, kokeneelta ja lempeältä naiselta. Vastaanotolla hän kysyi minulta suoraan: “Oletko aina ollut ylipainoinen?” En ollut. Painoa oli tullut neljänkymmenen ikävuoden jälkeen. “Sittenhän tiedät, miten laihdutat”, hän vastasi.

Muistan lauseen edelleen, en siksi, etteikö painosta voisi keskustella lääkärin kanssa. Totta kai voi, ja joskus pitääkin, sillä painolla voi olla merkittäviä terveysvaikutuksia. Mutta en ollut tullut vastaanotolle puhumaan painostani. Silti kehoni näyttäytyi toiselle ihmiselle lähes välittömästi asiana, jota olisi syytä muuttaa.

Toinen hetki tapahtui ehkä kaksikymmentä vuotta sitten. Ystäväni kysyi minulta, olenko koskaan harkinnut rintojeni pienentämistä. En ollut. Minulla on aina ollut suuret rinnat, ja niistä on seurannut asioita, joita en olisi erityisesti kaivannut: olkapääkipuja ja vuosikymmenten aikana enemmän tuijottamista kuin olisin halunnut. Rintojen pienennys olisi siis voinut olla minulle aivan perusteltu vaihtoehto. Silti en ollut koskaan ajatellut asiaa, vaan olin elänyt siinä kehossa koko elämäni. Yhtäkkiä joku toinen näki siinä mahdollisen kirurgisen toimenpiteen.

Jälkeenpäin huomaan näissä kahdessa hyvin erilaisessa tilanteessa saman pienen siirtymän. Kehoni ei ollutkaan vain kehoni. Se oli jotakin, jota voisi parantaa.

Ehkä juuri näin kulttuuri usein toimii. Ei yhdellä suurella käskyllä, vaan tuhansilla pienillä katseilla: ystävän huomautuksella, lääkärin lauseella, mainoksella, ennen ja jälkeen -kuvalla, filtterillä tai videolla, jonka jälkeen oma leukalinja näyttää yhtäkkiä erilaiselta kuin viisi minuuttia aikaisemmin. Vähitellen ulkopuolinen katse voi muuttua omaksi katseeksemme itseemme.

Tutkimus tunnistaa saman mekanismin

Tästä on nykyään vahvaa tutkimusnäyttöä. Vuonna 2021 julkaistussa meta-analyysissä ulkonäköihanteita korostaville somekuville altistuminen heikensi kehonkuvaa kokeellisissa tutkimuksissa, kun taas yleisen somenkäytön pitkittäisyhteys kehonkuvan heikkenemiseen oli huomattavasti pienempi.

Ongelma ei siis näyttäisi olevan yksinkertaisesti some, vaan erityisesti sisältö, jossa ulkonäköihanteet korostuvat.

Vielä kiinnostavampi on vertailu. Vuonna 2025 julkaistu meta-analyysi kokosi 83 tutkimusta ja yli 55 000 osallistujaa. Mitä voimakkaammin ihmiset vertailivat ulkonäköään muihin sosiaalisessa mediassa, sitä enemmän heillä keskimäärin oli kehonkuvaan liittyviä huolia ja sitä heikompi myönteinen suhde omaan kehoon. Tutkimus ei todista yksinkertaista syy-seuraussuhdetta, mutta yhteys oli selvä.

Ehkä olennaista ei siis ole vain se, mitä näemme, vaan se, mitä alamme nähdä itsessämme sen jälkeen.

Kun poikkeuksesta tulee normaalia

Sitten tapahtuu vielä yksi muutos: toimenpiteestä tulee tavallinen. Kansainvälisen plastiikkakirurgiyhdistyksen ISAPS:n vuoden 2024 tilastossa botuliinitoksiini oli 18–34-vuotiaiden yleisin esteettinen toimenpide. Niitä tehtiin tälle ikäryhmälle maailmanlaajuisesti lähes 1,8 miljoonaa yhden vuoden aikana. Kaikkiaan esteettisiä kirurgisia ja ei-kirurgisia toimenpiteitä tilastoitiin lähes 38 miljoonaa.

Luvut eivät itsessään kerro, että näissä toimenpiteissä olisi jotakin väärää. Ne kertovat normalisoitumisesta. Kun tarpeeksi moni tekee jotakin, sen merkitys muuttuu, ja kysymys “miksi tekisin tämän?” voi vähitellen muuttua kysymykseksi “miksi en tekisi?”

Siinä kohdassa yksilön vapaa valinta muuttuu filosofisesti kiinnostavaksi. Aikuisella ihmisellä pitää olla oikeus päättää omasta kehostaan. En halua yhteiskuntaa, jossa joku toinen sanelee, saako ihminen värjätä hiuksensa, ottaa botuliinia tai tehdä esteettisen leikkauksen. Mutta vapaus ei tarkoita sitä, etteivätkö ympäristö ja kulttuuri vaikuttaisi valintoihimme. Emme tee niitä tyhjiössä.

Jos näemme päivittäin valtavan määrän kasvoja, jotka on valittu, valaistu, käsitelty, suodatettu tai muokattu myös esteettisin toimenpitein, ihanteesta voi vähitellen tulla havaintomme normaalista. Silloin käsittelemätön, ikääntyvä ja epäsymmetrinen ihmiskeho voi alkaa näyttää poikkeukselta. Kaupallisilla markkinoilla on tässä valtava voima. Markkinat eivät vain myy ratkaisua ongelmaan, vaan ne voivat myös vaikuttaa siihen, mitä opimme pitämään ongelmana.

Ihmiskeho on tästä näkökulmasta lähes täydellinen markkina: se muuttuu joka päivä.

Mistä en kirjoita

Tämä ei ole kirjoitus sairauksien hoitoa vastaan. Lihavuus voi olla krooninen sairaus, johon liittyy huomattavia terveysriskejä, ja sitä voidaan ja pitää tarvittaessa hoitaa myös lääkkeillä tai kirurgisesti. Rintojen pienennysleikkaus voi vapauttaa ihmisen vuosien kivuista ja toimintakyvyn rajoituksista. Plastiikkakirurgia voi korjata vammoja, synnynnäisiä poikkeavuuksia ja syöpähoitojen seurauksia. Lääketieteellä on valtava kyky vähentää kärsimystä.

En myöskään ajattele, että jokainen puhtaasti esteettinen toimenpide olisi moraalisesti epäilyttävä. Kysymys on toisesta rajasta: missä kohdassa sairauden ja kärsimyksen hoitamisen kieli alkaa levitä normaaliin ihmiskehoon? Milloin ikääntyminen muuttuu ongelmaksi, otsajuonteesta tulee asia, joka pitäisi estää jo ennen sen syntymistä, tavallinen rasvakudos muuttuu virheeksi tai ihmiskehon luonnollinen epäsymmetria alkaa näyttää puutteelta? Ja kuka tämän rajan lopulta piirtää?

Ehkä tarvitsemme kahdenlaista korjaamista

Olivia Oraksen kuoleman jälkeen meidän pitää keskustella lainsäädännöstä: siitä, kuka saa tehdä esteettisiä toimenpiteitä, millaisella koulutuksella, millaisissa tiloissa ja millaisen valvonnan alaisena. Potilasturvallisuus ei ole mielipidekysymys. Koska Oraksen kuoleman syyt ovat edelleen tutkinnassa, tiedetyn ja vasta selvitettävän erottaminen toisistaan on juuri nyt erityisen tärkeää.

Mutta vaikka saisimme täydellisen lain, jäljelle jäisi toinen kysymys. Laki voi tehdä toimenpiteestä turvallisemman, mutta se ei voi kertoa nuorelle ihmiselle, tarvitseeko hänen kehonsa toimenpidettä ollenkaan. Siihen tarvitaan paljon suurempaa kulttuurista keskustelua. Ei syyllistämistä, ei esteettisissä hoidoissa käyvien ihmisten pilkkaamista eikä naisten jälleen yhtä uutta tapaa arvioida toisten naisten valintoja.

Päinvastoin tarvitaan enemmän vapautta. Vapautta muuttaa kehoaan, jos siihen päätyy harkitusti, mutta myös vapautta olla muuttamatta sitä. Vapautta vanheta, olla epäsymmetrinen ja omistaa juonteita, vatsaa, arpia, suuret rinnat, pienet rinnat, ihopoimuja ja kaikkia niitä jälkiä, joita eläminen kirjoittaa kehoon.

Ehkä juuri tässä ajassa tarvitsemme uudenlaista kehorauhaa: ajatusta siitä, että ihminen saa hoitaa itseään ilman, että koko ihmisestä tulee jatkuva hoitokohde. Että kehosta saa pitää huolta ilman, että sitä täytyy koko ajan parantaa. Ja että joskus kaikkein radikaalein mahdollinen suhde omaan kehoon on antaa sen olla.

Siksi meidän pitää nyt kysyä, miten esteettisistä toimenpiteistä tehdään turvallisempia. Mutta toivon, ettemme pysähdy siihen. Toivon, että kysyisimme myös jotakin paljon hiljaisempaa ja ehkä vaikeampaa: