Minä Olen Marjaana

Rakas ystävä ♡

Syyskuu on tullut Porvooseen. Valo on muuttunut, illat tulevat aikaisemmin ja taivaalla alkaa taas tapahtua. Kotimme yli lentää suuria lintuparvia matkalla jonnekin, minne ne tuntuvat tietävän suunnan minua paremmin.

Pysähdyn katsomaan niitä. Aina. Ja lumoudun.

Ehkä juuri siksi tuntuu sopivalta, että olen tänä syksynä tehnyt oman elämäni pienen välitilinpäätöksen.

Se kuulostaa tietenkin vähän siltä kuin olisin kutsunut itseni kehityskeskusteluun. Mikä ei oikeastaan ole kovin kaukana totuudesta.

Olen käynyt itseni kanssa sisäisiä kehityskeskusteluja 15-vuotiaasta lähtien. Olen aika ajoin pysähtynyt kysymään: missä olen nyt? Mitä olen oppinut? Mitä en vieläkään ymmärrä? Mikä elämässäni toimii ja mikä ei? Mistä olisi aika päästää irti? Ja ennen kaikkea: mihin haluan seuraavaksi suunnata?

Nuo keskustelut ovat olleet minulle äärettömän tärkeitä, erityisesti vaikeina aikoina. Joskus elämä näyttää niin sakealta metsältä, ettei seuraavaa polkua tahdo nähdä. Silloin on ollut hyvä istahtaa hetkeksi alas, ainakin kuvaannollisesti, ja kysyä itseltään, mitä täällä oikeastaan on tapahtumassa.

Nyt, lähes viisikymmentä vuotta ensimmäisen tällaisen keskustelun jälkeen, tein sen jälleen.

Tällä kertaa vanhojen valokuvien kanssa.

Yksitoista diaa elämästä

Valitsin yksitoista diaa.

Heinolasta, jossa synnyin työläisperheeseen ja vietin ensimmäiset vuoteni. Lahdesta ja lapsuudesta. Pariisista vuonna 1982. Sofiasta ja Suomen suurlähetystöstä. Kreikasta, Luxemburgista ja kansainvälisestä työelämästä. Henley Business Schoolista. La Sainte-Baumesta ja pyhiinvaelluksilta. Brasiliasta. Kirjoistani. Ja lopulta Porvoosta, jossa olen asunut jo yli kolmekymmentä vuotta.

Yksitoista diaa kuulostaa paljolta, kunnes yrittää mahduttaa niihin vuosikymmenien elämää.

Sitten huomaa nopeasti, että tästähän puuttuu vaikka mitä.

Missä ovat intuitioni? Rakkauteni taidemuseoihin? Kaikki kirjat, joihin olen uponnut? Keskustelut ja kohtaamiset, jotka ovat muuttaneet jotakin pysyvästi? Ihmiset, joiden kanssa olen nauranut niin, että vatsaan sattuu? Kaikki ne hetket, jolloin olen vain tiennyt jotakin osaamatta selittää, mistä tieto tuli?

Ja missä ovat ne tuhannet aivan tavalliset päivät, joista elämä todellisuudessa rakentuu?

Ei ihmiselämä mahdu yhteentoista diaan.

Ei se taida mahtua edes kokonaiseen elämäkertaan.

Meissä jokaisessa on myös paljon sellaista, mikä ei näy ulospäin.

Katsoa taaksepäin ilman punaista kynää

Halusin tätä tehdessäni nähdä kaiken sen hyvän, mitä elämä on minulle antanut. Ihmiset, joita olen saanut rakastaa. Maailmat, joihin olen saanut tutustua. Työn, jota olen saanut tehdä. Paikat, joissa olen saanut kulkea.

Mutta halusin nähdä myös sen, mitä en aikanaan ymmärtänyt.

Missä olen erehtynyt. Missä olen ollut liian varma. Missä elämä on joutunut opettamaan minulle jotakin vähän kovemmalla kädellä kuin olisin itse tilannut.

Siinä kohtaa tämä alkoi tuntua esittelytekstin sijasta joltain aivan muulta.

Välitilinpäätökseltä eletystä elämästä.

Ei mikään ole päättymässä. Päinvastoin. Minusta tuntuu edelleen, että maailmassa on aivan kohtuuttoman paljon kiinnostavia asioita ymmärrettäväksi.

Mutta tuntuu hyvältä katsoa taaksepäin rehellisesti, kiitollisesti ja armollisesti.
Hyväksyä se, mikä on ollut.
Ja jatkaa eteenpäin.

En ole tänään sama ihminen kuin noissa kuvissa. Silti tunnistan itseni jokaisesta niistä.

Nuoresta naisesta, joka halusi Pariisiin.
Diplomatian maailmaan päätyneestä tytöstä, jonka suunnitelmat olivat alun perin aivan toiset.
Liiketoiminnan rakentajasta.
Opiskelijasta.
Äidistä ja isoäidistä.
Pyhiinvaeltajasta.
Kirjoittajasta.
Ihmisestä, joka on etsinyt vastauksia ja joutunut välillä myös purkamaan omia vastauksiaan.

Kaikki he ovat minä.

Ihmiset tulevat mukaan eri asemilta

Kun katson elämääni taaksepäin, yksi suurimmista kiitollisuuden aiheista ovat ihmiset.

Jotkut ovat kulkeneet rinnallani nuoruusvuosista asti. Osa on tullut mukaan myöhemmin. Jotkut ovat jääneet pois jollakin asemalla, ja uusia on noussut junaan seuraavalla.

Kaikkien ihmisten ei aina ole tarkoituskaan matkustaa kanssamme pääteasemalle asti.
Silti jokainen kohtaaminen jättää jäljen.

Joskus hyvin pienen. Joskus sellaisen, jonka merkityksen ymmärtää vasta vuosien päästä.

Olen saanut rakastaa paljon. Olen saanut oppia toisilta ihmisiltä valtavasti. Olen myös joutunut pettymään, suremaan, luopumaan ja arvioimaan ihmisiä ja omia käsityksiäni uudelleen.

Kaikki se kuuluu samaan elämään.

Minä uskon valoon

Kun katson nyt näitä kuvia, huomaan myös yhden asian, joka on säilynyt.

Uteliaisuus.

Haluan edelleen ymmärtää, mitä täällä tapahtuu.

Ihmisessä. Maailmassa. Tietoisuudessa. Pyhässä. Elämässä, joka on toisinaan hyvin arkinen ja toisinaan niin käsittämätön, että sana ihme tuntuu edelleen aivan käyttökelpoiselta.

Minä uskon, että meissä jokaisessa on valo. Ja uskon, että elämällämme on tehtävä. Oma tapamme antaa jotakin maailmaan ja palvella elämää tällä planeetalla.

Sen ei tarvitse olla näyttävää.

Joskus tehtävä näkyy työssä tai luovuudessa. Joskus siinä, miten kasvatamme lapsemme. Joskus siinä, miten kohtaamme toisen ihmisen. Joskus siinä, että uskallamme viimein tulla siksi ihmiseksi, joka olemme aina jossakin syvällä tienneet olevamme.

Ja ehkä tehtäväkin muuttuu matkan varrella.

Yhden asian uskallan nyt sanoa

Tämän tekeminen toi eteeni yhden lauseen, jonka sanominen tuntuu yllättävän merkitykselliseltä.

Olen ylpeä tästä ihmisestä, tästä naisesta, joksi olen kasvanut.

Eihän kaikki ole mennyt oikein.

Ei ole.

Ei nuottien mukaan, eikä aina erityisen siististi ja hienosti.

Olen erehtynyt. Olen ollut väärässä. Olen joutunut muuttamaan käsityksiäni. Elämä on välillä vienyt paikkoihin, joihin en olisi vapaaehtoisesti ostanut edes menolippua.

Mutta olen elänyt.
Olen rakastanut.
Olen oppinut.
Olen noussut uudelleen.
Ja olen jatkanut matkaa.

Kun katson kaikkea sitä nyt, yksi sana nousee mieleeni.

Siunattu.

Minä olen Marjaana

Aluksi ajattelin ehkä tekeväni esittelyn. Kuka Marjaana?

Mutta huomasin, ettei se ollutkaan oikea kysymys.

En halunnut tarkastella itseäni ulkopuolelta ja koota mahdollisimman vakuuttavaa vastausta siihen, kuka tämä ihminen oikein on.

Halusin sanoa jotakin muuta.

Minä olen Marjaana.

Tässä olen, tähän hetkeen asti.

Tarina ei ole valmis. Olen edelleen utelias, valmis oppimaan uutta ja muuttamaan käsityksiäni, kun elämä antaa siihen aihetta.

Olen koonnut elämäni tähänastisen matkan yhteentoista diaan. Jos et vielä tunne minua, ehkä niiden kautta tunnet vähän paremmin. Ja jos tunnet minut jo, olisi hauska kuulla: löytyikö jotakin, mitä et tiennyt?

→ Katso Minä olen Marjaana – Elämäni 11 kuvassa

Mutta oikeastaan haluaisin tämän jälkeen kuulla myös teidän tarinoitanne. Jos saisitte valita omasta elämästänne yksitoista kuvaa, mitkä valitsisitte?

Ketkä ihmiset olisivat mukana? Mitkä paikat? Mitkä käännekohdat, menetykset, ilot, seikkailut tai ihmeet?

Mistä olisitte tänään itsessänne ylpeitä?

Jakakaa tarinoitanne, jos siltä tuntuu. Olisi ihanaa nähdä, millaisista poluista meidän elämämme ovat rakentuneet.

Minä jatkan tästä.

Ja edelleen pysähdyn katsomaan, kun linnut lentävät kotimme yli ♥️

Rakkaudella ♡ Marjaana

Marjaana Will-Vidlund
Marjaanan kirjeitä Substackissa: Sydämen äärellä
Web-sivut: alkemiallinennainen.com
S-posti: marjaana (at) alkemiallinennainen.com
IG: @marjaanawv
FB: @mwillvidlund

Kiitos että luet! Tästä voit liittyä kirjeideni lukijaksi: