Rakas lukija ♥

Tänä vuonna tapahtui jotakin, jota en osannut etukäteen suunnitella.

Muutto uuteen kotiin ei ollut pelkästään osoitteen vaihtuminen. Se oli sisäinen siirtymä. Kun kannoin vihon viimeiset laatikot ylös, huomasin, että koti hengitti rauhaa tavalla, jota en ollut kokenut vuosiin.

Valo asettui. Tilat alkoivat puhua hiljaista kieltään. Ja kaiken keskellä näin, että sisäinen temppeli ei ole paikka jossakin muualla. Se syntyy arjessa. Siinä, miten asetamme tavarat, luomme hiljaisen nurkan, annamme valon kulkea.

Tässä kirjeessä avaan sitä, mitä tarkoittaa “valon arkkitehtuuri”, kun tila ja ihminen jatkavat toistensa lausetta.

Lämpimästi tervetuloa mukaan!

 

Olen tämän 2025 vuoden lopussa pysähtynyt miettimään. Miettimään sitä, miten elämä muuttuu, kun sisäinen ja ulkoinen tila alkavat vastata toisiaan.

Usein ajattelemme muuttoa, järjestystä ja esineitä käytännöllisinä asioina. Mutta joskus koti muuttuu joksikin muuksi. Paikaksi, joka alkaa nostaa meitä siihen suuntaan, jonne olemme muutenkin kulkemassa.

Tänä vuonna on tapahtunut monia asioita, jotka yhdessä ovat luoneet jotain odottamatonta:

  • – vietin talvella kuukauden keskellä Atlantia (vanha haave),
  • – kuljin Alvar Aallon  jalanjäljillä ympäri Suomea,
  • – vietin rubiinihäitä (40. vuotishääpäivää),
  • – julkaisin uuden kirjan (vanha haave 2)
  • – muutin uuteen kotiin (kuten myös lapsemme),
  • – pieni lapsenlapseni parani vakavasta sairaudesta (kiitos ULS),
  • – ja sisäinen prosessini hiljeni ja kirkastui samaan aikaan.

Kun nämä asiat tulivat peräkkäin ja päällekkäin, syntyi jonkinlainen ilmiö, jota voin kutsua vain yhdellä sanalla: valo.

Ei metaforana. Eikä mielikuvana. Vaan kokemuksena, joka tuntui kehossa, hengityksessä, tilassa.

Tämä teksti on siitä kokemuksesta ja siitä, mitä opin kotini kautta.

Kun pelko vapautuu, sydän avautuu

Kun lapsenlapseni sai vihdoin terveen elämän takaisin, tajusin että olin kantanut huolta paljon laajemmin kuin ymmärsin.

Sukulinjan pelko ei ole vain tarinaa. Se asuu kehossa. Kun sellainen pelko vapautui, jokin sisälläni liikahti: pieni, hiljainen valo palasi.

Vasta sen jälkeen huomasin, miten paljon olin pidätellyt hengitystäni. Sydän ei avautunut ylhäältä, vaan aivan yksinkertaisesti helpotuksesta.

Kun koti tunnistaa sinut

En uskonut sellaiseen ennen. Mutta tämän muuton kanssa tapahtui jotain, mitä en ollut kokenut aiemmin: koti aivan kuin nosti minua.

Näin sen pienissä asioissa:

  • – valon tavassa liikkua huoneesta toiseen
  • – tilan selkeydessä
  • – siinä, että ylhäällä oli rauhaa ja alhaalla voimaa
  • – siinä, miten esineet löysivät oman paikkansa kuin itsestään
  • – ja siinä, että hengitys syveni joka päivä ilman erillistä syytä.

Kun uskalsin tuoda kotiin joitakin minulle merkityksellisiä elementtejä – pienen alttarin, muutaman kuvan, Chartresin ruusun – tila alkoi vastata.

Ei mystisesti. Vaan yksinkertaisesti: tila peilaa sitä, mitä ihminen on valmis näkemään itsessään.

Kun sisäinen prosessi saa paikan ulkopuolella, se selkeytyy sisällä

Ymmärsin jotain, jota en ollut ymmärtänyt ennen.

Sisäinen temppeli ei synny rituaaleista, ei esineistä, ei symboleista. Se syntyy, kun ulkoinen tila saa muodon, joka alkaa heijastaa sisäistä tilaa.

Kun laitoin pienen sydämenhuoneeni valmiiksi – matalan katon, pehmeän kulman, yhden rauhallisen kohdan – jokin jatkui itsestään.

Olen huomannut, että siellä sisäinen hiljaisuus syvenee nopeammin, mieli ei poukkoile, kirjoittaminen kulkee, sydän on levollinen ja ajatukset laskeutuvat.

Koti kannattelee, jotta sisäisen ei tarvitse tehdä kaikkea työtä yksin.

Mitä “valon arkkitehtuuri” tarkoittaa?

Se ei tarkoita suunnittelua. Se ei tarkoita sisustamista. Se ei tarkoita henkistä harjoitusta.

Se tarkoittaa vain, että etsit (tai annat paljastua) kodista paikan, jossa on totuudellinen olo. Paikan, jossa hengitys ei paina. Paikan, jossa sydän rauhoittuu.

Yksi paikka riittää. Sitä ei tarvitse rakentaa hengelliseksi eikä henkiseksi. Sinne ei tarvitse tehdä alttaria, ellei halua. Se on kuin sisäinen vastaus “tässä minä voin olla”.

Kun tuollaisen paikan löytää, koko koti alkaa järjestyä sen ympärille. Aivan kuin valon hienovarainen akseli, joka ei näy silmälle mutta tuntuu ihmisessä.

Temppeli arjessa – mitä se oikeastaan on?

Ei mikään suuri, eikä mitään näyttävää.

Temppeli syntyy kolmesta asiasta: hiljaisuudesta, selkeydestä ja totuudellisesta tilasta.

Se voi olla yksi lukunurkka, tai yksi matala katto, tai yksi ikkuna, josta valo tulee lempeästi, tai yksi pöytä, johon ei tarvitse lisätä mitään.

Temppeli on yksi paikka, jossa sydän ei jännitä.

Se on tila, jossa ihminen palaa itseensä ilman tarinaa, ilman näyttämistä, ilman roolia.

Miksi kirjoitan tästä nyt?

Koska elän sitä käytännössä. Koska ymmärrän, miten syvästi se on muuttanut minua.

Ja koska haluan sanoa, että sisäinen muutos ei tarvitse draamaa. Se tarvitsee vain tilan, joka tukee sitä.

Vuosi 2025 on ollut minulle liikkeen ja läpivalaisun vuosi. Ja loppuvuosi on näyttänyt, että todellinen muutos on usein hiljainen. Ja juuri siksi se on kestävä.

Sinun kotisi… ja sinun sisäinen kotisi

Jos tunnet olevasi jonkin kynnyksellä – uuden vuoden, uuden aikakauden, uuden itseymmärryksen – voit ehkä kysyä itseltäsi:

  • – Missä kohtaa kotia hengitykseni syvenee?
  • – Missä tuntuu levolliselta?
  • – Missä en enää ponnistele?
  • – Missä minussa on tilaa tulla näkyväksi itselleni?

Siitä kohdasta alkaa sinun valon arkkitehtuurisi. Se ei rakennu kerralla. Se ei tarvitse täydellisyyttä.

Riittää, että jokin sisällä sanoo: “Tässä on minun paikkani.”

Siitä alkaa temppeli arjen keskellä.

Ei ylihengellinen, ei suurieleinen, vaan hiljainen, tosi ja elävä.

Rakkaudella ♥ Marjaana

 

Kuva: alvaraalto . fi / Otaniemi Sports Hall. Photo Heikki Havas 1952, Alvar Aalto Foundation.